Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta on ottanut keskeisimmäksi tehtäväkseen opiskelijoiden edunvalvonnan. Hyvät suhteet LTKK:un ovat edesauttaneet tämän tavoitteen toteutumista. LTKY:n ei ole tarvinnut käydä läpi niin suurta linjan muutosta kuin vanhempien ylioppilaskuntien, paikallisten tekniikan ylioppilaiden käytännön elämän edellytysten järjesteleminen on ollut osa ylioppilaskunnan toimintaa sen perustamisesta lähtien. Periaatteellisia keskusteluja, kuten aikaisemmin on kerrottu, ylioppilaskunnan roolista kuitenkin käytiin.

Uudella yliopistopaikkakunnalla ei ollut valmista infrastruktuuria. LTKK:kin toimi väliaikaisissa tiloissa pitkään 1970-luvun puolelle. Ylioppilaskunnan tarpeet oli huomioitu huonosti. Lappeenrannassa oli toki nuoriso- ja vapaa-ajan tiloja, mutta
"tarvenormituksen mukaan tarkasteltuna huonetilojen lisätarve on suuri. Vapaa-aikatalon tyyppistä nuorisotilaa puuttuu 2500 m2, vapaa-aikakeskusten lisätarve on 10 yksikköä sekä kerho-, askartelu- ja kokoontumisyksikköjen vaje on 10--20 yksikköä."
Kaupungin tiloihin ylioppilaskunta ei siis voinut tukeutua. Omilla tempauksillaan LTKY tuki myös kaupungin infrastruktuurin kehittämistä, esimerkiksi uimahallin rakentamista varten vuonna 1970 kerättiin ammeellinen rahaa.

Opiskelijan kannalta keskeisimmät edunvalvonnan osa-alueet ovat olleet asuminen, opintotuki, tutkintosäädökset ja itse opiskelukäytäntö.

Opiskelija-asuminen

Ensimmäisenä lukuvuonna 1969/70 tekniikan ylioppilaille ei oltu järjestetty omaa asuntolaa. Ulkopaikkakuntalaiset asuivat alivuokralaisina perheissä. Toiseksi lukuvuodeksi osa teekkareista pääsi Lappeenrannan kaupungin perustaman ja omistaman Lappeenrannan Opiskelijatalo Oy:n (LOT) viidentoista neliön yksiöihin tai aavistuksen yli kahdenkymmenen neliön toveriyksiöihin.

LOT:lla oli Huhtiniemessä kaksi asuinrakennusta, Park ja Karelia, jotka kesäisin toimivat matkailijahotellina. Lisäksi taloissa oli seurakunnan ja Saimaan matkailijayhdistyksen toimistotiloja ja ravintola Husaari. Park ja Karelia eivät teekkareiden mielestä olleet onnistunut ratkaisu. Puheessaan LTKK:n avajaisissa Heikki Hornborg ruoti kaupunkia ironisesti:
"Vaikea asuntotilanne aiheuttaa henkisiä paineita. Tässä suhteessa ei olettaisi täällä Lappeenrannassa olevan mitään vaikeuksia, onhan teekkareilla käytettävissään riittävän suuri - tosin maan kalleinpiin kuuluva asuntola. Tuo nimitys asuntola on tosin väärä puhuttaessa kyseisestä rakennuskompleksista sillä hotelli se on ja siksi se on rakennettukin sanottakoon mitä tahansa."

LTKY ei ollut myöskään tyytyväinen opiskelija-asuntojen sijoitteluun, ylioppilaskunnan hallituksen mielestä
"ei ole aiheellista rakentaa suuria opiskelija-asuntoloita erilleen muusta yhteiskunnasta, vaan oppilaiden asumisen tulee niveltyä Lappeenrannan kaupunkiin. Tällä tavoin mekin pääsemme osallisiksi kaupungin tarjoamiin etuihin ja palveluksiin hankaluuksitta."
Vuonna 1972 LTKY oli perustamassa Lappeenrannan seudun opiskelija-asuntosäätiötä (aluksi LSOAS, sittemmin LOAS). Sen asuinrakennukset on sijoitettu muun lappeenrantalaisen asutuksen lomaan. LOAS:n säädekirja allekirjoitettiin yhdessä Lappeenrannan kaupungin, evankelis-luterilaisten seurakuntien, Lappeenrannan Insinöörioppilaiden, Lappeenrannan Kauppaopiskelijoiden killan, Lappeenrannan teknillisen koulun oppilasyhdistyksen ja Extension (terveydenhoitoalan oppilaitoksen oppilaskunnan) kanssa maaliskuussa 1974. Ensimmäinen LOAS:n asuntola valmistui syksyllä 1975.

Huolimatta uusista opiskelija-asuntolapaikoista LTKK:n lisääntyneen sisäänoton vuoksi Lappeenrannan asuntotilanne oli todella huono. LTKY:n hallitus esitti toukokuussa 1975, että LOT:lle annettaisi suositus ottaa jokaiseen yli kahdenkymmenen neliön asuntoon kaksi asukasta. Edustajisto ei purematta tätä suositusta hyväksynyt. Useiden äänestyskierrosten jälkeen hallituksen esitys sekä solidaarisuus fukseja kohtaan voitti kuitenkin äänin 16-11.

Myöhemminkin LTKK:n kasvuhyppäysten yhteydessä on jouduttu samanlaisiin tilanteisiin: tasainen opiskelija-asuntojen määrän kasvu ei ole pystynyt vastaamaan nopeisiin ylioppilaiden sisäänoton lisäämisiin. Keskimäärin kuitenkin noin puolet LTKY:n jäsenistä on saanut opiskelija-asuntolapaikan.

Toinen asumiseen liittyvä ongelma oli ja on ollut vuokrataso. 1970-luvun lopulla erityisesti keskustelua herättivät LOT:n talojen vuokrat.
"Huhtiniemen opiskelijatalojen vuokria on jo aiemmin pidetty kohtuuttoman korkeina asuntojen tasoon verrattuna. Tänä syksynä on ilmennyt haluttomuutta asua Parkissa ja Kareliassa."
Huhtiniemen talojen asukasneuvostossa oli vahva LTKY:n edustus, mutta asukasneuvostolla ei juurikaan ollut päätäntävaltaa. Niinpä kaupungin laskelmiin perustuvat, usein suuriprosenttiset vuokrankorotukset herättivät vastarintaa. Epäilyt kesähotellin tappioiden maksattamisesta opiskelijoilla antoivat lisätuulta keskusteluille.

Tilanteen parantamiseksi Jorma Könönen teki edustajistossa ponnen, jolla hallitus velvoitettiin tutkimaan LOT:n ostamista ylioppilaskunnalle. Ponsi hyväksyttiin yksimielisesti. Neuvotteluissa Lappeenrannan kaupungin kanssa kävi ilmi, että kaupunki oli valmis luopumaan LOT:n osakkeista LTKY:n hyväksi. 40000 markan kauppahinnasta LOT siirtyi LTKY:n omistukseen vuonna 1978. Jo vuoden 1978 alusta "leväperäisen asioiden hoidon" vuoksi LOT:n isännöinti siirtyi LOAS:lle.

Vuonna 1982 LOT liitettiin osaksi LOAS:tä. Omistusjärjestelyihin osallistui myös Lappeenrannan kaupunki.

Vaikka kaikkia LTKK:n oppilaita ei voitu majoittaa opiskelija-asuntoloihin, ei muitakaan jäseniä ole asuntoasioissa unohdettu. Syksyisin on järjestetty vuokra-asuntojen välitystä Lappeenrannan oppilaitosten kanssa yhteistyönä. Käytännössä välityksestä on huolehtinut LTKY. Seuraava sosiaalipoliittisenvastaava Sari Kyllösen toteamus voisi olla melkein miltä tahansa vuodelta LTKY:n toiminnan ajalta:  
"Syksyllä ei asuntoja, yllätys, yllätys riittänyt kaikille, vaan jouduttiin järjestämään hätämajoitustiloja. Onneksi tehokas asunnonvälittäjämme sai kuitenkin mediankin liikkeelle ja saimme myös yksityisiltä markkinoilta asuntoja vuokrattavaksi."  
Vuonna 1998 LOAS:llä oli yli kaksi ja puoli tuhatta asuntolapaikkaa, soluyksiöistä perhekaksioihin, tosin kaupungin kaikkia opiskelijoita varten. Toveriyksiöistä on luovuttu ja asumisen tasoon on muutenkin kiinnitetty enemmän huomiota. SYL:n vuonna 1969 antama suositus - vähintään oma huone kullekin opiskelijalle - on toteutunut 1990-luvulla. Näin opiskelijain yksityisyyden tarpeet on viimeinkin tunnustettu.

Opintotuki

Lappeenrannassa opiskelevat tekniikan ylioppilaat ovat ensimmäisestä lukuvuodesta lähtien voineet turvautua opintotukeen, mikäli ovat täyttäneet sen saamisen ehdot. Aluksi valtio antoi opintotukena vain lainatakauksen. Opintotuen myöhempään kehitykseen LTKY otti osaa kannanotoin, mielenilmauksin ja jopa suoraan valtioneuvostoon yhteyttä ottaen.

Opintotuen kehittämiseksi Helsingin Yliopiston ainejärjestöjen neuvottelukunta suositti vuonna 1974 opintolainan asteittaista muuttamista opintorahaksi. Neuvottelukunnan tavoitteena oli, että opintolainasta olisi päästy eroon vuoteen 1985 mennessä. Asiaa edistävään adressiin kerättiin nimiä myös Lappeenrannassa. Nimiä LTKY:n piiristä kertyi nihkeästi, sillä adressin mukaisesti
"uudistuksista aiheutuvia kuluja ei tule maksattaa muilla vähävaraisilla, vaan rahat on otettava suuryhtiöiltä ja ylisuuria tuloja nauttivilta henkilöiltä."
SYL ei tukenut tätä adressia. Vähäiseen nimimäärään vaikutti lisäksi se, että jo vuonna 1969 LTKY oli ottanut periaatteellisen kannan, etteivät sen jäsenet allekirjoita luennoilla ja harjoituksissa kiertäviä nimilistoja.

Pari vuotta myöhemmin 1976 LTKY allekirjoitti SYL:n opintotukiadressin varauksella. Jälleen opintotuen rahoitus herätti kysymyksiä. Äänin 11-8 edustajisto lisäsi opintorahalle antamaansa tukeen, ettei se
"voi varauksettomasti hyväksyä opintotukiadressin opintotuen rahoitusta koskevaa kohtaa, jossa vaaditaan opintotuen rahoittamista suuryritysten ja suurituloisten verotusta kiristämällä vaan katsoo, että asiaa ei voida käsitellä näin yksioikoisesti ja sitä on käsiteltävä laajempana kysymyksenä ja tutkittava rahoituksen järjestämistä myös muilla keinoilla."

1970-luvun lopun taloudellisessa taantumassa silloinen opintolainajärjestelmä kriisiytyi. Vahvasti säännöstellyillä pankkimarkkinoilla valtiontakaus ei usein riittänyt opintolainan. Kun kukin pankkikonttori asetti opintolainanannolleen tietyn katon, ei pitkä asiakassuhdekaan taannut opintolainan saantia. Lainojen eväämistä pahempana LTKY:ssä pidettiin annettavan opintolainan pienentämistä. Asiakassuhteet säilyttääkseen pankit tarjosivat opiskelijoille valtiontakausta pienempiä opintolainoja.

Vuodesta 1976 lähtien aktiivisesti pyrittiin vaikuttamaan opintotukeen. Vuosittain järjestettiin yhteistyössä Lappeenrannan muiden oppilaitosten kanssa erilaisia tempauksia. Maaliskuussa 1978 järjestettiin kokonainen teemaviikko. Huhtikuussa 1978 pidettiin ravintola Polarissa opintotuki-iltamat, joista lähetettiin valtioneuvostolle sähke omien toiveiden vauhdittamiseksi. Tempausten takana oli todellinen huoli: vuoden 1978 aikana opintotuen reaaliarvo laski huomattavasti.

Opintotukiuudistus saatiinkin heti 1980-luvun alussa. Opintotuki muodostui nyt opintorahasta, opintolainasta ja asumistuesta. Opintorahan osuus tuesta oli pieni, mutta sen osuuden toivottiin vuosien mittaan nousevan. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan se säilyi koko 1980-luvun ajan kolmasosana koko opintotuesta. Suomen rauhan ajan pahimmin laman aikana 1990-luvun alussa opintotukijärjestelmä vaati jälleen korjaamista. Taistelu vahvasta markasta nosti korot kaksinumeroisiksi, joten paine opintolainojenkin korkojen nostamiseksi kasvoi suureksi. Erityisesti vuonna 1990 opintotukirintamalla käytiin vilkasta keskustelua.
... Keväällä valmistunut Opetusministeriön opintotukityöryhmän mietintö opintotuen uudistamisesta työllisti sosiaalipuolta alkukevään. Loppukeväällä pankkien uhkavaatimukset opintolainan koron korotuksista puhuttivat ja ... järjestettiin Lappeenrannassa korkotukitempaus, joka sai kiitettävää huomiota tiedotusvälineissäkin. Syksyllä opintotuen uudistamista vaadittiin opiskelijoiden taholta Päreet Palaa -projektin muodossa.
Vuonna 1991 opintotukijärjestelmä uudistettiin. Uuden lain mukaan yli puolet opintotuesta oli opintorahaa, mutta lain toteutus jäi torsoksi. Samalla myös opintovähennys poistettiin verotuksesta. 1990-luvulla opintotukijäjestelmää on paikkailtu suuntaan jos toiseenkin. Opiskelijoille annettiin verovähennysoikeus opintorahavähennyksen muodossa takaisin jo vuoden kuluttua. Opintotuen muutoksista on 1990-luvulla päästy keskustelemaan vuosittain, vuonna 1995
"pullamössösukupolvikin joutui vastakkain tylyjen realiteettien kanssa. Apinanraivo ja "mielenosoitus" eivät onnistuneet kääntämään valtionhallinnon jähmettyneitä niskoja, vaan köyhät opiskelijaraukat joutuivat myös, monien muiden ryhmien ohella, leikkausten kohteeksi. Opintotuesta leikattiin 300 Mmk. opiskelijan asumislisä laski 75 %:sta 67 %:iin ja jo ennestään riittämätöntä opintorahaa laskettiin 30 markalla 1540 markkaan kuukaudessa."

1990-luvulla opintolainaa ei moni opiskelija ole uskaltanut ottaa. Vuosikymmenen alussa korkotaso laski lainannostajat kymmenekseen koko opiskelijakunnasta, sittemminkin epävarmat tulevaisuuden näkymät ovat pitäneet opintolainaa nostaneiden määrän alhaisena. Niinpä opintorahalla on ollut entistä suurempi merkitys:
"Jo perinteisenä teemana opintotuen saralla oli opintoraha ja sen nostaminen "riittävälle" tasolle. Tämä kunniallinen hanke ikävä kyllä kariutui, toistaiseksi opintorahan leikkaukseen. Ihmeellinen ja täysin perustelematon alle 20-vuotiaiden opintoraha - ns. lasten tuki - pyöri tapansa mukaan keskusteluissa ja jopa OPM myönsi, että "ei sille mittään perusteit oo". Rahat vain ei yksinkertaisesti riitä."

Vuonna 1999 täyden opintotuen saamisen ikäraja laskettiin 18 vuoteen. Lukuvuonna 1992/93 tai sen jälkeen aloittaneiden yliopisto-opiskelijoiden opintotukikuukausien määrä laskettiin 55:n. Tukikuukausien määrää on LTKY:ssä pidetty riittämättömänä. Toistaiseksi tukikuukausien määrää ei ole lisätty, vaikka ennakkotietojen mukaan vain kuusi kymmenestä pystyisi valmistumaan tässä ajassa. Vuonna 1997 Diplomi-insinöörin keskimääräinen valmistumisaika oli 7,0 vuotta.

Opintojen kulku

LTKY:n korkeakoulupolitiikassa on ollut keskeistä se, mitä ja miten tulevat maisterit ja diplomi-insinöörit lukevat ja tekevät opiskeluaikanaan. Eniten tähän on voitu vaikuttaa yliopiston hallintoon osallistumalla ja kannanotoin. Yliopiston hallinnossa riitautetuissa opintosuoritusasioissa tosin edellytetään, että päätökseen osallistuvat jäsenet ovat itse suorittaneet sen opintojakson tai vastaavan opintokokonaisuuden. Muutoin jäsenellä on vain puheoikeus.

Merkittävin muutos yliopistoissa LTKY:n historian aikana on ollut tutkinnonuudistus vuonna 1979. Tässä uudistuksessa yliopisto-opintojen rakennetta selkeytettiin jakamalla ne yleis-, kieli-, aine- ja syventäviin opintoihin. Samalla luotiin kunkin opintojakson laajuutta mittaava niin sanottu opintoviikkojärjestelmä. Tutkinnonuudistuksen tarkoitus oli lyhentää yliopisto-opikelijoiden valmistumisaikoja ja vähentää opintojensa keskeyttävien määrää. Mutta, kuten Jari Ylitalo vuonna 1988 Suomen Teknillisen Seuran julkaisemassa raportissa toteaa,
"Huolimatta päinvastaisista tavoitteista tutkintojen suoritusajat ovat jatkuvasti kasvaneet ja keskeyttäminen lisääntynyt."
Keskimääräinen diplomi-insinöörin tutkinnon suoritusaika vuodesta 1972 vuoteen 1986 nousi 5,8 vuodesta 6,9 vuoteen. Arkkitehdiksi valmistuminen piteni samana aikana 7,9 vuodesta kymmeneen vuoteen. Vuosina 1995-1997 Diplomi-insinööriksi valmistui keskimäärin 7,0 ja arkkitehdiksi 10,0 vuodessa. Vuoden 1980 tilastojen mukaan LTKK:sta teekkari valmistui keskimäärin viidessä vuodessa ja kahdessa kuukaudessa.

Opintoaikojen pidentymiseen on vaikuttanut erityisesti tutkinnonuudistuksen yhteydessä pyrkimys lukuvuoden pidentämiseen. Kun tutkinnonuudistus toteutettiin, oletettiin keskimääräisen opiskelijan lukuvuosittaisen opiskeluajan kasvavan noin 25 viikosta noin uuden opintoviikkojärjestelmän ansiosta 40 viikkoon. LTKY:n hallituksen vuonna 1977 tekemien laskelmien mukaan jo tuolloin tekniikan ylioppilaan aktiivinen opiskeluaika oli 40-42 viikkoa ja jos otettiin pakollinen harjoittelu opintoaikaan mukaan, teknillisissä korkeakouluissa opiskelijan opintoihin käyttämä aika nousi lähes 50 viikkoon vuodessa. Ero Opetusministeriön ja LTKY:n laskelmien välille syntyi niin sanottujen tenttikausien kuulumisesta opintovuoteen. Tässä suhteessa Opetusministeriön olisi kannattanut kuulla enemmän opikelijoiden ääntä: LTKY:n hallitus totesi opetusministeriölle antamassaan lausunnossa selväsanaisesti, että
"Korkeakoulujen toiminnan tehostaminen lukuvuotta pidentämällä ei teknillisissä korkeakouluissa ole mahdollista." 1970-luvun lopun tutkinnonuudistuksen opetusministeriö arvio laskevan keskimääräisen tutkinnon suoritusajaksi neljä vuotta. 1990-luvun alun uudistuksella arveltiin päästävän viiden vuoden keskimääräisen valmistumisaikaan."

LTKY on pyrkinyt vaikuttamaan opintojen etenemiseen aktiivisesti. Opintojaksojen sisältöön sinänsä ei ole puututtu, mutta työharjoittelun sisältöä on erityisesti taloudellisten taantumien aikana kritisoitu. Pieniinkin seikkoihin on joskus otettu kantaa, esimerkiksi marraskuussa 1969 LTKY esitti väliajan saamista konepiirustuksen luentojen väliin.

Ensimmäisenä lukuvuonna LTKK jakoi osalla luennoistaan opiskelijoilleen materiaalia monisteina. Toisena lukuvuonna 1970/71, opiskelijamäärän kasvettua koulu luopui tästä käytännöstä taloudellisista syistä. LTKY antoi lokakuussa 1970 kuitenkin seuraavan julkilausuman:
"Koska luennot korkeakoulussamme ... eivät täydellisesti seuraa mitään saatavissa olevia monisteita, ovat opiskelijat joutuneet tekemään kukin tarkat muistiinpanot. Tämä ei kuitenkaan liene opiskeluteknillisesti oikea ratkaisu, sillä silloin ei opiskelijalle jää aikaa omaksua varsinaista asiaa, vaan hän toimii kopioitsijana. Useissa suoritetuissa tutkimuksissa on voitu osoittaa valmiiksi monistettujen ja etukäteen jaettujen luentojen lisäävän tuntuvasti opiskelun tehokkuutta mahdollistamalla keskittyneen seuraamisen ja omien huomautusten kirjoittamisen. Tätä menetelmää on kokeiltu myös korkeakoulussamme lukuvuonna -69-70 fysiikan ja matematiikan luennoilla ja saadut tulokset ovat olleet erinomaiset. Ainoan haitan on todettu olevan kirjoitettaessa normaalin näkömuistin syntymättä jääminen valmiiksi monistettujen luentojen yhteydessä, mutta on huomattava, että näkömuisti syntyy vain silloin, jos luennoiminen on niin hidasta, että kirjoittaja pystyy omaksumaan asian kirjoittaessaan, näin ei ole asian laita korkeakoulussamme tällä hetkellä. LTKK:n ylioppilaskunta on valmis suorittamaan monistuskustannukset, sekä korvaa luennoitsijalle mahdollisesti näin tulevan lisätyön taatakseen varsinaisille jäsenilleen mahdollisuuden tehokkaaseen opiskeluun LTKK:ssa."

LTKK:n kanssa päästiinkiin sopimukseen opintomonisteiden eli prujujen toimittamisesta. Aluksi kustannuksiksi LTKY:lle jäi vain monistusmenot. Opiskelijoiden ja samalla monisteiden määrän kasvaessa lukuvuonna 1971/72 LTKY:n kustannettavaksi tulivat myös työkulut. Edustajisto antoi lokakuussa hallitukselle valtuudet
"palkata tyttölapsen toimistovirkailijaksi. Toimistovirkailijan päätehtävänä olisi monistuksesta huolehtiminen. Palkka otetaan monistusmaksuista."
Yliopiston monistamossa prujut voitiin kopioida aina vuoden 1984 loppuun saakka. Lukuvuosittainen monistemäärä oli kasvanut reilusti yli miljoonaan. Opintomonisteiden kopiontia varten ylioppilaskunnan omistama Aalef Oy perusti oman painolaitoksen, joten prujujen jakelu saatiin turvattua. "Opintoteknillistä" jäsenten auttamista on ollut myös tenttikysymysten arkistointi, joka aloitettiin vuonna 1976.

Lokakuussa 1998 LTKY järjesti harvinaisen mielenosoituksen opiskelun edellytysten huonontamista vastaan. LTKK:n hallitus päätti pidentää tenttiin ilmoittautumisen takarajaa seitsemään päivään. Mielenosoituksen taustalla oli myös Opetusministeriölle laadittu mietintö, jossa esitetään opinto-oikeuden rajaamista 55 kuukauteen. Mielenosoituksen ydin tiivistyi "Karjaa vai yliopisto-opiskelijoita?" kysymyksessä.

Ruokailu

Opiskelijankin on uurastuksensa ja juhlintansa lomassa syötävä. LTKK:n vuokratilojen aikaan teekkareille järjestettiin mahdollisuus käydä syömässä päivisin Teknillisen oppilaitoksen ruokalassa. Mahdollisuutta käytettiinkin aktiivisesti.

LTKK:n muuttaessa omiin tiloihin Skinnarilaan keskustassa ruokaileminen tuotti suuria vaikeuksia. Skinnarilaan oli saatava oma lounasravintola. LTKY teki LTKK:n henkilökuntayhdistyksen kanssa sopimuksen ruokalan hoidosta ja helmikuussa 1975 oli ruokala aloitti toimintansa. Ensimmäisen vuoden aikana ruokala tuotti tappiota, koska toiminta oli ylimitoitettua. Opiskelijoiden määrän kasvettua ruokala alkoi pyöriä omillaan, mikä olikin toiminnan tarkoitus.

Syyskuusta 1979 lähtien valtio on tukenut ylioppilaiden ravinnonsaantia ruokailutuella. Ruokailutuki siirrettiin suoraan lounaiden hintaan. Aluksi uusi tuki tuotti ruokalassa vaikeuksia: sen saadakseen oli todistettava olevansa opiskelija. Opiskelijakortin jatkuvaan lompakossa pitämiseen ei aikaisemmin oltu totuttu. Kaksihintajärjestelmä herätti aluksi LTKK:n henkilökunnassa kummastusta, mutta LTKY sai selvitettyä asian henkilökuntayhdistyksen kanssa.

LTKY:n ensimmäinen tietokone (Metric 85) hankittin ruokalan kirjanpitoa ja kustannuslaskentaa varten vuonna 1982. Koneelle riitti paljon muutakin käyttöä, sillä muun muassa kirjoitettiin monet teekkarilehti Aalefiin tulevat jutut.

Ruokalatoimintaa on laajennettu vuosien varrella. Teknologiakeskus Kareltekiin sijoitettiin oma ruokala vuonna 1987. Uuteen, vuonna 1994 valmistuneeseen ylioppilastaloon sijoitettiin myös ruokala. Laajennuksista huolimatta - ainakaan Aalefin kirjoitusten mukaan - jonotuksesta ei ole päästy eroon.

Omakustanteinen ruokalatoiminta on ollut onnistunut valinta. Varsinaiset palveluntarvitsijat ovat voineet tarkkailla hintojen kehitystä ja vaikuttaa ruokalassa tarjottaviin aterioihin. Opetusministeriön kanssa on neuvoteltu ruokailutuen määrästä. Vuonna 1999 LTKY Ravintolat Oy:n opiskelijalounas oli maan halvimpia. LTKK:n henkilökuntayhdistys on edelleen edustettuna ruokalatoimikunnassa.

Lähde: "Mitä teekkarit eilen... Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta 1969-1999